maanantai 9. toukokuuta 2016

Aika

Oma aikani pysähtyi hetkeksi kolme vuotta sitten, kun läheinen isäni menehtyi. Oli yhtä aurinkoinen ja kaunis liputuspäivä kuten tänään, mutta koko päivän tunsin itseni kipeäksi. Illansuussa tiesin miksi, kun sain puhelun. 


Kuka voisi kellot seisauttaa
Ja ajan pysäyttää
Kun maailma antaa kaikkein parastaan
Olen pieni ihminen
Enkä sille mitään voi
Parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
Se vähät välittää
Mutta eikö voitais hidastaa
Aika on niin julma
Se matelee
Juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
Nyt kun olet siinä
Aika suinpäin ryntäilee...

(Pakko laittaa mukaan juuri nyt mieleen tullut pätkä korvamadosta, joka taas kerran alkoi soida päässä, siis ilman että olisin koskaan Suurlähettiläitä aktiivisesti kuunnellut)

'Aikaa' sain isältäni lahjaksi kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaansa, omatekoisen könninkellon, johon pääsin itse valitsemaan värin, vihreän tietysti. Kellon sisällä on kortti, johon isä kokosi kaikki kellon tiedot, koneiston tiedot ja maalin värikoodin, ihan varmuuden vuoksi tapansa mukaan. Tämän lyhyen jutun kuvitukseksi laitan kellostani pari yksityiskohtakuvaa, toiseen menin itse (lasikuvun aikaasaamine pallomahoineni) mukaan piiloon. Pääosan ajasta kello seisoo, en jotenkin saa vedettyä sitä.
Isäni itse tekemä kello on tämän herkistelyjutun käsityönäkökulma, omassa perheessäni on aina tehty niitä asioita,  jotka ovat kiinnostaneet, ei ole mietitty liikaa sitä, mitä osaa ennestään tai sitä, ettei jotain uutta voisi oppia.
Eikun eteenpäin vaan, aika parantaa...se on kesä taas, lempituoli ja uusi pihamukini odottaa omassa pihassa neulojaa/virkkaajaa...
Mul on tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii (ja tupakkaa), tästä asti aikaa, sydän vasta puolillaan mielin määrin kahvii (ja tupakkaa)...ja lankakaan tai ideat ei heti lopu


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti